Oletko tullut ajatelleeksi, että joskus ne haastavimmat ihmissuhteet ja vaativimmat elämäntilanteet voivat toimia mitä parhaimpina opastajinamme? Toisen ihmisen tapa elää ja ajatella, suhtautua asioihin, voi olla hyvinkin erilainen kuin omamme. Joskus voi olla vaikeaa hyväksyä erilaisia tapoja, varsinkin jos koemme toisen aiheuttavan vain haittaa omalla ajattelullaan tai toiminnallaan itselleen ja muille. Joskus silti riittävän läheltä asioiden näkeminen voikin selkeyttää meille omia arvojamme ja lujittavan omaa tapaamme toimia. Mitä minä itse sen sijaan haluan?
Aina emme etukäteen tiedä mikä kokemus elämässä lopulta onkin se arvokkain. Äkkiseltään voi tuntua, että esim. sairastuminen masennukseen, on auttamattomasti toivomaton tilanne elämässä. Entä jos kuormittava elämäntilanne ja jaksamisen äärirajoilla oleminen jatkuisikin läpi elämän? Mitä jos jaksaisitkin kahlata sen läpi ilman masennusta? Muuttuisiko mikään? Nauttisitko noista vuosista? Vai onko sen sijaan normaalia reagoida epänormaalin raskaaseen tilanteeseen juuri pysähtymällä itsensä äärelle? Onko normaalia jaksaa päivästä toiseen jos ulkoiset tai sisäiset vaatimukset eivät salli pysähtyä hengähtämään hetkeksikään? Itse ajattelen, että juuri tällöin masennus voi tulla lahjana, jonka arvon ymmärrämme vasta myöhemmin. Masennus voi pysäyttää, laittaa meidät kuuntelemaan itseämme. Tarkastelemaan ulkoisia ja itse itsellemme asettamia vaatimuksia siitä, mitä meidän tulisi saada aikaan tai miten elää. Tämän myötä koko loppuelämämme voikin olla toisenlaista, helpompaa, keveämpää ja itselle armollisempaa.
